Kaljupete

oppaasi Suomen soilla

Kävellen riiulle 230 km

Vietin 80-luvun lopulla paljon aikaa Lappeenrannassa, sillä silloinen tyttöystäväni asui siellä. Erään kerran suunnitellessani käyntiä daamini luona pähkäilin matkatekoa kovastikin, sillä juna- tai bussilippuun ei juuri sillä hetkellä ollut rahaa ja Corolla oli jäänyt edellisen käynnin jäljiltä Lappeenrantaan.

Oli lämmin heinäkuinen päivä ja kauheasti teki mieli päästä daamin luo. Koska säätiedotus lupasi koko viikolle hyvää ilmaa, päätin siltä istumalta: mähän kävelen Vantaalta Lappeenrantaan! Taivallettavana oli rapiat 230 kilometriä.

Tuohon aikaan ei retkikarttoja kaapista löytynyt eikä Internetistä tai karttasovelluksista osattu edes unelmoida. Paremman puutteessa suunnistuskartakseni kelpasi autoilijan vanha tiekartta. Levitin kartan keittiönpöydälle ja aloin tutkia parasta mahdollista kävelyreittiä kotoani tyttöystävän luo.

Reittisuunnitelmani oli nopeasti valmis. Aluksi Vanhaa Porvoontietä pitkin Porvooseen, kaupungin jälkeen pystytän leirin ensimmäiseen mahdolliseen yöpymispaikkaan. Aamulla kohti Loviisaa – jep, tää on helppoa kuin heinänteko!

Vaelluskokemusta mulle oli kertynyt viitisen vuotta aiemmin käydyltä ihka ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani, jossa vaelsin eräoppaan perässä Karigasniemeltä Utsjoelle. Minulla oli siis rinkka, makuupussi, trangia, kompassi, vesileili ja muita vaellustarvikkeita jo olemassa. Lisäksi pakkasin mukaani Mora-puukon, säilykkeitä viikoksi ja GT-kartan. Telttaa mulla ei ollut, mutta ajattelin selviäväni tulevat yöt retkipatjan ja makuupussin kanssa jonkun kuusen alla.

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ – HYLÄTYT TELTAT

Heitin rinkan varhain aamulla selkään ja lähdin liikkeelle. Reissun ensimmäiset 40 kilometriä kuluivat leppoisasti ja suunnitelman mukaisesti olin illalla Porvoossa. Askel askeleelta keskusta jäi taakseni ja kaupunki alkoi muuttua taajamaksi, joka taas tarjosi paremman yöpaikan kuin kaupungin puistot. Saavuin metsänlaitaan, josta lähti metsän syvyyksiin leveä polku, jota lähdin seuraamaan.

Päivä oli ollut lämmin ja illan tullen ilma alkoi viiletä. Kaikki metsän pahimmat verenimijät olivat heti kimpussani. Niitä oli niin paljon, että yritin epätoivoisesti juoksemalla karistaa ötökät kimpustani. Aikani juostuani päädyin aukiolle, jossa oli kaksi vanhaa harjatelttaa notkollaan ja lähistöllä sammaloitunut asuntovaunu.

Olin jo niin väsynyt, että päätin antaa periksi ja katsoa, pääsisinkö itikoita suojaan vaunuun. Koputin vaunun oveen – ei kuulunut mitään. Teltatkin näyttivät autioilta. Kurkkasin toisen teltan sisään. Aivan tyhjä. Kurkkasin myös toiseen – autio sekin. Täällä ei ole kukaan vähään aikaan retkeillyt, se oli varmaa, mietin mielessäni.

Menin rinkkoineni toiseen teltoista ja vedin vetoketjun perässäni kiinni, pitääkseni verenimijät ulkopuolella häiritsemästä yöuniani. Levitin retkipatjan ja makuupussin teltan lattialle. Muistan, miten juuri ennen nukahtamista vähän jännitti olla aivan oudossa paikassa ja tuntemattomassa teltassa. Uni vei matkamiehen kuitenkin nopeasti mennessään.

TOINEN PÄIVÄ – PIDÄ LEILISI TÄYNNÄ

Nukuin ensimmäisen yöni kuin tukki ja heräsin aamulla teltassa tukalaan kuumuuteen auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Kaivoin trangiani esiin, ja söin aamupuuroni jossain Porvoon maastoissa.

Katsellessani tarkemmin ympärilleni, tajusin, ettei paikalla ollut kyllä kukaan vähään aikaan käynyt. Asuntovaunu sammaloitunut ja nämä kahden hengen harjakattoteltat olivat heinikossa notkollaan. Uutuus niistä oli päässyt rapistumaan jo 70-luvulla. Pakkasin mukaani teltan, jossa olin yöpynyt ja jätin naapuritelttaan lapun: ”Lainasin teltan, tulee tarpeeseen, palautan mahd. pian.”

Hyvillä mielin ja levänneenä jatkoin matkaani pienten kylien läpi Lappeenrantaa kohti, kylien, joissa puhuttiin enimmäkseen ruotsia.

Auringonporotus tyhjensi vesileilini nopeasti ja aina, kun näin jonkun touhuavan pihallansa, heilutin leiliä ja huusin: ”Vettä? Vatten?” Aina heltyi lupa pumpata pihakaivosta leilini täyteen raikasta vettä. Katseet olivat kohtalaisen hölmistyneitä, kun kerroin matkani syyn ja määränpään. En missään nimessä edes näyttänyt miltään vaeltajalta, vaan vaatetus oli tietenkin ajan muodin mukainen. Ylläni oli Lewis 501 -farkut, t-paita, päässä lippis ja jalassa Adidaksen lenkkarit. Oikein säänmukaiset varusteet tähän reissuun.

KOLMAS PÄIVÄ – VIIKATEMIEHELLE TÖITÄ

Kolmantena päivänä kävellessäni tietä pitkin kohti itää, pysähtyi viereeni punainen auto. Vanhempi mieshenkilö veivasi ikkunan auki ja kysyi, minne olen matkalla. Vastasin, että Vantaalta tullaan ja Lappeenrantaan ollaan menossa. Ukko sanoi, että kun oli aamulla ajanut kylille, oli kiinnittänyt jo silloin huomiota määrätietoiseen kulkijaan, ja nyt vielä kotimatkalla ollessaan sama kaveri kävelee edelleen samaan suuntaan, niin tähän täytyy nyt liittyä jotain outoa.

Ukko pyysi autoonsa, mutta kieltäydyin kohteliaasti, sillä olin tiukasti päättänyt kävellä perille. Ukko sanoi, että hänellä on mökki aivan lähellä, hän keittäisi meille kahvit ja tarjoaisi munkit. Nyt alettiin puhua asiaa, kahvit ja munkit, eikä matkakaan ollut pitkä, joten suostuin ukon pyyntöön.

Mökki sijaitsi pienen lammen äärellä, hienolla paikalla. Siinä pirttipöydän äärellä kahvia juodessa, ukko kertoi itsestään: ”Minulla on puujalka. Mieli tekis uimaan, mutta yleisillä uimarannoilla lapset pelästyvät, kun alan irrottaa jalkaani, ja tuo oma lammenranta on niin kaislikon peitteessä, ettei siihenkään pääse uimaan.”

Mun kävi sääliksi ukkoa, tarjosihan hän sentään kahvit ja munkit ja muutenkin oli hauska rupatella jonkun kanssa. Kysyin, sattuisko viikatetta löytymään, ja löytyihän tuo autotallista.

Hain autotallista viikatteen, heitin Levikset jalasta ja kahlasin lampeen kaislaa niittämään. Aikani siinä touhutessani, sain ukolle tehtyä toimivan uimarannan, jonka tietenkin itse testasin. Ukko oli tyytyväinen, palkkioksi sain vielä vajaan punaisen norttiaskin taskunpohjalle. Päivän hyvä työ tehty, ja matka jatkui.

NELJÄS PÄIVÄ – SAUNAPÄIVÄ

Seuraavana päivänä iltapäivästä saavuin omakotitaloalueen reunalle, Haminan lähistölle. Vesi oli jo loppunut päivän aikana leilistäni, mutta nyt sai varmasti jostain puhdasta vettä.

Seisoskelin puusillalla miettien, mistä lähtisin vettä pyytämään. Sillalle käveli nainen, joka kysyi, minne miehellä matka. Vastasin ties monennenko kerran, mistä olen tulossa ja minne menossa, kaikki muuten hyvin, mutta vesi on loppu.

Nainen osoitti sinistä omakotitaloa ja sanoi: ”Tuo sininen talo tuolla on meidän talomme, siellä on isäntä kotona, kerro sille tää sama tarina, niin saat varmasti vettä.”

Menin siniselle talolle ja koputin oveen. Isäntä avasi oven, kerroin että olin törmännyt hänen vaimoonsa, joka taas neuvoi tulemaan tänne kolkuttamaan. Ja kun koko tarina oli käyty läpi, isäntä pyysi ystävällisesti sisään. Ruoka oli kuulemma just uunissa, pitäähän sitä matkamiehelle myös ruokaa tarjota. Siinä syödessämme emäntä palasi kotiin ja sanoi laittavansa saunan tulille, pitäähän matkamiehen välillä käydä pesullakin.

Ruuan jälkeen käytiin isännän kanssa löylyissä, sillä aikaa oli emäntä vielä paistanut mustikkapiirakan. Niin pidettiin kuin piispaa pappilassa!

Kun tein lähtöä pakkasi isäntä muutaman paketin venäläistä suklaata rinkkaani. Pihalla isäntä pyysi vielä hetken odottamaan, haki kameransa ja otti matkamiehestä vielä muutaman kuvan muistoksi filmirullaansa.

Lähtiessäni matkaan siniseltä talolta, olo oli niin raukea, että leiri oli saatava pystyyn ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan ja päästävä nukkumaan.

KUKA NUUHKII TELTTAANI

Heräsin yöllä siihen, että kuulin teltan ulkopuolelta ääniä. Aivan kuin joku kävelisi telttaa ympäri ja nuuhkisi ympäristöä. En tunnistanut ääniä tai liikettä, tiesin vain, että jokin tutki telttaani ulkopuolelta. Olin sen verran kaukana kävelyreiteiltä, että ohuen seinäkankaan takana saattoi olla melkein mikä tahansa nisäkäs.

Olen törmännyt susilaumaan, herännyt teltasta porojen mölistessä telttani ulkopuolella, olen jäänyt telttani kanssa melkein hirven tallomaksi ja kokenut muutenkin luonnossa vaikka mitä, mutta yhä edelleen tuo yö on jännittävin telttayö mun vaellushistoriassani.

Mikä lienee olio ollutkaan, jatkoi se tarpeeksi haisteltuaan menoaan eikä minulle koskaan selvinnyt, mistä oli kyse.

VIIDES PÄIVÄ – SPRECHEN SIE DEUTSCH

Viidentenä ja viimeisenä päivänä kävelin jo tutuksi tullutta tienreunaa itää kohti.

Monet kerrat ihmiset pysähtyivät autollansa kohdalleni tai huutelivat omakotitalojen pihoilta, mistä mies oli tullut ja minne oli matkalla. Kerroin reissustani ja siihen mennessä tapahtuneista sattumuksista, ja taas saivat ihmiset ihmeteltävää.

Sitten eteeni pysähtyi saksalaisperhe matkailuautollaan, josta minulle viittoiltiin kartta kädessä. Kuvittelin tietenkin heidän olevan eksyksissä, mutta turistit halusivatkin tietää, minne minä olin matkalla. Kuinkas muuten.

Saksalaisperhe oli matkalla Nuijamaalle rajanylityspaikalle. He ottivat minut kyytiin ja sovimme, että jään Suomen puolella kyydistä ennen kuin ylittävät sen aikaisen Neuvostoliiton rajan. Ja vaikka olin tiukasti päättänyt käveleväni koko matkan, tuntui että pieni apu matkan taittamiseen olisi siinä kohtaa tervetullut.

Jäädessäni pois kyydistä, oli minulla matkaa jäljellä enää vain parikymmentä kilometriä. Loppumatka oli tappavan tylsää, sillä liikenne vilkastui mitä lähemmäksi Lappeenrantaa pääsin ja oli taas aika joutua sivistyksen pariin. Lappeenrantaan saavuin viidennen matkapäiväni iltana. Tyttöystävän ilme oli näkemisen arvoinen reissumiehen ilmestyttyä ovelle.

PALUUMATKA

Muutaman viikon päästä suuntasin Corollallani takaisin Vantaalle. Suuntasin ensin Haminaan siniselle talolle, jossa isäntä ja emäntä olivat vähintäänkin yllättyneitä mun uudesta visiitistä. Sain muistoksi valokuvan, jonka olivat minusta ottaneet. Ajoin puujalkaukon mökille, joka oli kuitenkin sillä kertaa tyhjillään. Jätin ikkunaan lapun, jossa lupasin tulla käymään toiste viikatoimaan rannan taas uimakuntoon. Viimeiseksi suuntasin metsäaukiolle, josta olin lainannut teltan. Aukio näytti yhtä autiolta ja asumattomalta kuin aiemmin, enkä usko kenenkään kaivanneen telttaa tuossa välissä.

Reissusta on riittänyt tarinaa leirinuotioilla kerrottavaksi. Reissujeni helmiä ovat kohtaamiset – niin ihmisten kuin eläintenkin kanssa – parhaimmista kohtaamisista jää muutakin kuin vain muistoja. Osa muistoista lämmittää yhä, osa vähän naurattaa itseänikin. Sen verran levoton oli reissuluonteeni jo silloin, että jo kotiinpäin ajellessani pohdin, minneköhän sitä seuraavaksi kävelisi.

Luonto on mielikuvia voimakkaampi

Moni meistä tuskin lähtisi ensimmäiselle vaellukselle pohjoiseen erämaahan, varsinkaan, jos Lapin luonnon vaativuudesta ei ole mitään aiempaa kokemusta. 

Olen hyvä esimerkki siitä, miten mukavalla sohvalla lämpimässä tehdyt suunnitelmat vaellukselle eivät kohtaa vähääkään todellisuuden kanssa. Itse koin tämän ensimmäisellä hiihtovaelluksellani Lapissa, jonne kuvittelin olevani hyvin valmistautunut. 

Olin päättänyt kaverini kanssa lähteä hiihtovaellukselle Lappiin pääsiäisenä 2000-luvun alkupuolella. Tutkimme reitin ja teimme varustesuunnitelman, ja kun karkea ajatus tulevasta oli saatu, hioimme itsemme puolessa vuodessa lähtövalmiiksi – kotimaisemissa. 

VALMISTAUTUMINEN

Hiihtotreenit pääsimme aloittamaan ajoissa, sillä etelään sattui luminen talvi. Ahkiota minulla ei vielä ollut, joten vedin perässäni autorenkaan päälle kasattua epämääräistä kivikasaa. Kropan stressinsietokykyä tuli treenattua kylmissä vesissä ja suunnistustaitoja mm. Nuuksion metsissä.

Kävimme reittisuunnitelmaa läpi niin monta kertaa, että osasin kartan ulkoa vaikka keskellä yötä herätessäni. Meillä molemmilla oli paljon kokemusta Lapin erämaavaelluksilta – muttei kertaakaan hiihtovaelluksina. Joten nyt oli sen aika!

MATKA ALKAA

Kaikki oli hiottu ja mietitty valmiiksi, kun matka alkoi ilmojen halki Helsinki-Vantaan lentokentältä. Sukset ja ahkiomme olimme lähettäneet jo valmiiksi Ivalon matkahuoltoon. 

Ivalossa odotellessamme linja-auton lähtöä Sulaojalle, kävi mielessä, että pitäisiköhän tankata juomavedet mukaan jo Ivalossa. Järkeilin sen olevan turhaa, sillä onhan Sulaojalla Suomen ainoa lähde, joka ei jäädy koskaan. Miksi turhaan kantaa juomavesiä mukana Ivalosta (ensimmäinen iso virhe!). 

Bussimatka Sulaojalle sujui vielä hyvin, mutta siitä eteenpäin mikään ei mennytkään enää niin suunnitelmien mukaan. 

Sulaojalle saavuttuamme fiilis oli korkealla. Ensimmäisenä tankkasimme muovileilit lähdevedellä, tarkistimme varusteemme ja lähdimme kohti Ruktajärven kämppää. 

ENSIMMÄINEN ETAPPI

Ensimmäiseen etappiin, Sulaoja-Luomusjoki (2 km), olimme varanneet reilun tunnin. Siitä eteenpäin Ruktajärven autiokämpälle Luomusjärveä pitikin reilut kolme tuntia (10 km). Ensimmäiselle päivälle olimme siis suunnitelleet reilu viiden tunnin hiihto-osuuden ja laskeneet olevamme kämpällä iltaseitsemän jälkeen. 

Ensimmäiset metrit hiihdetty – ja katastrofin ainekset olivat jo ilmassa. 

Päästyämme hangelle upposimme suksinemme nivusia myöten lumeen. Hankikannosta ei ollut tietoakaan, edessä oli vain pehmeää lunta. 

Mukanamme oli yksi ahkio, jonka ensimmäinen vetovuoro oli minulla. Otin sukset pois jalasta, sidoin ne ahkion päälle ja lähdin kontaten vetämään ahkiota ensimmäistä mäkeä ylös. Kaveri konttasi perässä aina välillä ahkiota työntäen. 

Saavuimme mäen päälle hiestä märkinä vain tajutaksemme, että lähtösuunta oli väärä!

Ei siinä muu auttanut kuin kääntyä ympäri, laskeutua alas ja lähteä ”hiihtämään” oikeaan suuntaan. Hiihtäminen niissä olosuhteissa oli kaikkea muuta kuin mitä luulimme. Etenimme kohti Luomusjokea välillä kontaten, välillä vähän myös hiihtäen. Yhtä kaikki eteneminen oli hidasta ja tuskallista rämpimistä. 

HELPPOA REITTIÄ EI OLEKAAN

Alunperin reilun tunnin ja helpohkoksi reitiksi ajateltu kahden kilometrin etappi Luomusjoelle piti olla ”helppo nakki”, mutta totuus löi heti silmille. 

Lämpöisellä ja mukavalla sohvalla suunnitellessa asiat tuntuvat mukavilta ja kaikki sujuu. Kunnes ollaan toden edessä, eikä mikään suju niin kuin suunnittelit. 

Monen tunnin rämpimisen sekä lukemattomien hikikarpaloiden ja kiroilun jälkeen saavutimme Luomusjärven rannan, josta oli vielä 10 kilometrin hiihto Luomusjärvien läpi Ruktajärven kämpälle. Olimme jo tässä kohtaa väsyneitä ja rutkasti jäljessä aikataulusta! 

Aurinko alkoi laskea ja samalla pakkanen kiristyä. Olimme suunnitelleet olevamme auringonlaskun aikaan jo perillä kämpässä. 

VOIMAT HUPENEVAT

Ahkiomme painoi n. 65 kiloa, siinä oli koko viikon leiri mukana. Olimme suunnitelleet vetävämme sitä vuoronperään. 

Järven jäälle päästyämme tiesimme, että nyt pääsemme etenemään hiihtäen. Avaralla jäällä tuuli nosti riesoiksemme lumituiskun ja pakkanen oli kiristynyt -20 asteeseen. Hikiset ja märät vaatteemme jäätyivät päällemme. Pahinta kuitenkin oli, että sormikkaat olivat kastuneet alkupätkän lumessa konttaamisesta, nyt ne jäätyivät ja sitä myöten myös sormet. 

Etelä-Suomen lämmössä ei tuohon aikaan enää hanskoja tarvittu. Lämpöennusteetkin näyttivät pohjoiseen aurinkoista ja – 10 pakkasta, öisin vähän kylmempää. Mutta mehän olimme suunnitelleet olevamme auringon laskiessa aina jonkun kämpän lämmössä. 

Sohvalla suunniteltu hansikasvalinta oli täysin väärä, ja tämä oli käydä kohtalokkaaksi sormille. Mulla ei ollut ikinä ollut niin kylmä, ja alkoi olla jo fiilis, että miten me selviämme pitkästä ja piinaavasta hiihtämisestä.

Toinen iso virhe oli, että otimme juomaveden Sulaojan lähteestä, jonka vesi oli jääkylmää ja pakkanen tietty jäädytti nolla asteisen veden nopeammin kuin lämpimämmän hanaveden. 

Vettä ei pystynyt juomaan, se oli aivan liian jäistä. Ainoa vaihtoehto oli päästä  kämpälle mahdollisimman nopeasti tuiskulta ja pakkasella suojaan. 

Olin päättänyt olla pysähtymättä, jotta veri kiertää koko ajan eivätkä sormet palellu lopullisesti. Alkutaipaleen vetovastuu ahkiostamme oli mulla ja järven alussa vaihdettiin vetäjää. 

Järvellä taistellessamme lumi- ja vastatuulessa huomasin, että kaverini ei meinannut pysyä perässä ahkion kanssa, joten menin ja otin ahkion perääni. Samalla pääsin rehkimään enemmän, veri kiersi lujempaa, näin pysyin myös lämpimämpänä ja päästiin eteenpäin. 

Ensimmäinen eksoottinen Lapin yö oli alkamassa. Mustaa taivasta valaisivat vihreät revontulet, pakkanen oli kiristynyt – 25 pakkasasteeseen. Tuuli oli vastainen ja tuulen nostama lumi vaikeutti entisestään tilannetta. Taistelimme otsalamppujemme valossa taivalta eteenpäin, hiihdimme pysähtymättä muutaman järven halki. Lopulta otsalampun valokeilassa näkyi rakennus ja sen edustalla ranta, niin monta kertaa olin määränpäärantamme ”nähnyt” matkalla, etten meinannut uskoa. Mutta kun näimme myös kämpän, tiesimme olevamme perillä! 

Päästyämme kämpälle olin aivan poikki. Sormenpäät olivat valkoiset ja tunnottomat. Sillä hetkellä oli aivan toissijaista, että vaatteet olivat jäätyneet päälleni tai että mökki oli kylmä – me olimme selvinneet! 

VOITTAJAFIILIS

Vaihtaessamme jäällä ahkion vetäjää teimme diilin: minä vedän ahkion Utsjoen kirkolle, kaveri hoitaa matkalla ruuat ja kämppien lämmittämiset. 

Kun kaveri sai kamiinaan ensimmäiset tulet alkoi voittajafiilis vihdoin nousta pintaan. Sain kuivat vaatteet päälleni ja sulattelin sormia kamiinan ääressä pitkään ja hartaasti

Yön nukuimme kuin tukit. Herätessämme aamuauringon ensisäteet antoivat valoa ja lämpöä pienen ikkunan kautta kämppäämme. Luonto toivotti meidät tervetulleiksi erämaahan. 

Aamulla olo oli kuin jyrän alle jääneellä, joka paikkaa kolotti ja väsytti. Mutta me oltiin hengissä, ja tästä on hyvä lähteä hiihtämään Kevon erämaan halki kohti Utsjoen kirkkoa. 

LEPÄÄ AINA KUN VOIT

Etelä-Suomen lämmöstä ja elämästä lähes suorilta jaloilta erämaahan tulleena, energiankulutus muuttuu vähintäänkin hurjaksi. Tankkasin ensimmäisen päivän hiihto-osuuden jäljiltä niin paljon kuin pystyin ja nukuin aina, kun pääsimme kämpille tai taukopaikalle. Diilin mukaisesti kaveri herätti aina, kun lounas oli valmis. Ja lounaan päälle otin taas tirsat. 

Päivät sujuivat tästä eteenpäin lähes suunnitelmien mukaan, yhtä eksymistä lukuunottamatta. Iltaisin ei nukkumattia kauaa tarvinnut odotella. Matkan varrella kohtasimme muutaman poromiehen sekä saksalaispariskunnan, joka oli Lapissa omalla perinteisellä hiihtovaelluksellaan. 

MIELIKUVAHARJOITUS EI AINA VASTAA TOTUUTTA

Kokonaisuudessaan hiihtovaelluksemme oli todella mielenkiintoinen ja opettavainen. 

Ja vaikka kuinka tiedän, että mukavalta ja lämpimältä sohvalta kokonaisuudet näkee aivan eri tavalla – sorrun siihen edelleen itsekin. Aina, kun huomaan ajattelevani, että tällä pärjää, pakkaan aina pari paitaa ja sukkaa enemmän. Muistan aina tämän ensimmäisen Lapin hiihtovaellukseni ja luonnon meille tarjoamat muuttuvat tekijät.