Kaljupete

oppaasi Suomen luonnossa

13 päivääni Kaldoaivin erämaassa

Yksinvaellukseni Kaldoaivin erämaahan syksyllä 2020 oli niin täynnä tapahtumia, että kerron sen teille osissa. Tervetuloa taas mukaan reissulleni.

I osa – alkuvalmistelut

Ensimmäisenä koronakesänä aloin suunnitella yksinvaellusta Kaldoaivin erämaahan, aivan Suomi-neidon päälaen maisemiin. Suunnittelun helpoin osa oli päätös lähtöpaikasta: Näätämö. Vietin kylässä talven 2019-2021 suorittaen eräopasopintoihini liittyvän työharjoittelujakson Näätämön ainoassa majapaikassa, Näätämö Gatewayssa. Harjoittelujakson aikana suoritin myös koulutukseen kuuluneen näytön vaativan vaelluksen suunnittelusta ja toteutuksesta. Hiihtovaellus -45 asteen pakkasessa yksinään täytti tuon vaativa-osion.

Alun perin suunnittelin kulkevani Näätämöstä Nuorgamin kautta Utsojelle, mutta koska en oikein löytänyt kartasta järkevää reittiä kuljettavakseni, siirsin suunnitelmaani lännemmäksi. Uusi reittisuunnitelma kulki Näätämöstä Kevon kautta länteen.

Hioin reittisuunnitelmaani kartalla kuukauden verran, opettelin kaikki isoimmat maamerkit sekä jokien ylityspisteet ulkoa. Nuo vielä tarkistin sopiviksi karttasovelluksien ilmakuvista.

– Missä joki kapenee, on virtaus voimakkaampi kuin leveämmässä kohtaa. Nämä jokien ylitykset olivat suurin huoleni, reitilleni niitä osui neljä. Lisäksi kilometri tolkulla suota, kymmeniä erämaajärviä, tuntureita, puroja ja tietenkin poroja.

Tutkin reittikarttaani joka päivä viikkojen ajan. Kävin reitin läpi mielessäni niin tarkkaan, että yöllä herätessäni osaisin kertoa, miten reittini kartalla kulkee.

Kävin mielessäni läpi ongelmatilanteita ja miten niistä selviäisin. Esimerkiksi, jos katkaisen jalkani, miten saan avun paikalle. Kaadun ylittäessä jokea, ja menetän pahimmassa tapauksessa rinkkani tai jos jossain kohtaa puroa, josta otan käyttöveteni, onkin poronraato ja sairastun. Jokaiseen tilanteeseen laadin itselleni selviytymissuunnitelman, mikäli apua pitäisi odottaa pitkään.

Elokuussa 2020 työskentelin vielä Kirkkonummella Lähteelän ulkoilualueen esimiehenä, jossa puskin viimeisen kuukauden fyysisiä hommia asiakaspalvelun lisäksi. Kroppani tottui kovaan kohteluun eikä tuleva vaellus ja alkumatkalla painavampi rinkka hidastaisi menoani. Olin myös viettänyt lähes puolet kuluneesta vuodesta erilaisissa ulkomajoituksissa, joten telttayöt eivät huolettaneet lainkaan.

Viimeisinä päivinä ennen reissuani kuivasin jauhelihaa, täydensin EA-pakkaustani ja hankin vanhan Nokia 3310 -puhelimen yhteydenpitoa varten.

Lähtö 13 päiväksi erämaahan alkoi olla lähellä.

II osa – valkoinen poro

Perheeni saattoi minut autiolle Helsinki-Vantaan lentokentälle ja matkani kohti Ivaloa alkoi. Perillä minua odotti taksikyyti Ivalon keskustaan, jossa nautin ensimmäisenä perinteisen hoteli Kultahipun buffet-lounaan.

Sain luvan jättää rinkkani hotellin respaan siksi aikaa, kun kävin täydentämässä muonatarpeitani paikallisessa kaupassa. Rinkkani ei ole tainnut koskaan painaa niin paljon kuin lähdettyäni Ivalosta eteenpäin.

Nokian kumisaappaat jaloissani kävelin Kultahipulta Matkahuoltoon, josta lähtee joka arkipäivä kello 15.15 linja-auto Näätämöön. Kolmen tunnin bussimatkan aikana ehdin kuulla kaikki uudet ja vähän vanhemmatkin juorut niiltä seuduilta.

Näätämöön saapuessani törmäsin K-kaupan pihalla heti tuttuun poromieheen, joka tietenkin ihmetteli, mistä etelän mies oli oikein paikalle ilmaantunut.

Kerroin poromiehelle suunnitelmastani lähteä saman tien Palovaaran tunturille, josta kuljen kohti Näätämöjokea. Valoisaa aikaa oli jäljellä enää muutama tunti, joten minulla alkoi olla hoppu.

– Ei kannata kulkea Palovaaran kautta. On sen verran kovaa tuulta pitänyt. Kierrä Palovaara Norjan puolelta. Illalla tulee kylmä eikä tuuli yhtään helpota, ohjeisti poromies minua.

Miehen tarjoama reitti oli itsellänikin toisena vaihtoehtona, joten en empinyt yhtään ottaa vastaan vihjettä paremmasta reitistä. Askeleet kohti Norjaa siis.

En ehtinyt pitkälle K-kaupan luota, kun toisen paikallisen kaupan, Nord 1 marketin toinen omistaja huusi perääni (sen kummempia ihmettelemättä, mitä Kaljupete Näätämössä tekee…), että minne olen matkalla. Kerroin 13 päivän suunnitelmistani, kevään ja kesän kuulumiset ja samalla huolestuin pimeän laskeutumista ennen kuin ehtisin ensimmäiselle yöpymispaikalleni.

Kaupan väki kertoi minulle, kuinka vähän aiemmin oli pelastushelikopteri käynyt hakemassa yksinvaeltajan Kaldoaivista. Oli kuolla nestehukkaan ehkä juotuaan saastunutta vettä. Tapaus oli niin tuore, ettei tarkempaa tietoa vielä ollut. Lupasin olla juomatta keittämätöntä vettä – ja näin myös tein. Kun olet yksin erämaassa, on vältettävä ne riskit, jotka voit.

Aikataulusta myöhässä lähdin Palovaaran idänpuoleista päätyä kohti valtakunnanrajaa.

Ennen kuin pääsin kylän ulkopuolelle, lyöttäytyi seuraani valkoinen poro. Elukka kulki mukanani reissuni ensimmäiset tunnit. Milloin poro käveli edessäni, milloin takanani, milloin aivan lähellä sivullani. Yhdessä vaiheessa yritin poiketa polulta sivuun ajatellen siinä harhauttavani poron omille teilleen. Poro pysähtyi paikoilleen ja tuijotti minuun ihmeissään ”mitä sä siellä teet, jatketaan matkaa”-ilme silmissään. Annoin periksi ja siitä eteenpäin kuljimme loppuillan yhdessä.

Reilun kolmen kilometrin kävelyn jälkeen tulin leiripaikalleni, yhdelle Kaldoaivin monista erämaajärvistä, jonka rannalla olin päättänyt viettää ensimmäisen yöni. Katsoin poroa ja kiitin kohteliaasti ääneen matkaseurasta ja kerroin jääväni siihen yöksi. Hetken aikaa poro siinä vielä pyöri, ja lopuksi lähti rauhallisesti omille poluilleen. Olihan työ suoritettu ja ukko saatettu turvassa ensimmäiseen leiriin.

Luonto on mielikuvia voimakkaampi

Moni meistä tuskin lähtisi ensimmäiselle vaellukselle pohjoiseen erämaahan, varsinkaan, jos Lapin luonnon vaativuudesta ei ole mitään aiempaa kokemusta. 

Olen hyvä esimerkki siitä, miten mukavalla sohvalla lämpimässä tehdyt suunnitelmat vaellukselle eivät kohtaa vähääkään todellisuuden kanssa. Itse koin tämän ensimmäisellä hiihtovaelluksellani Lapissa, jonne kuvittelin olevani hyvin valmistautunut. 

Olin päättänyt kaverini kanssa lähteä hiihtovaellukselle Lappiin pääsiäisenä 2000-luvun alkupuolella. Tutkimme reitin ja teimme varustesuunnitelman, ja kun karkea ajatus tulevasta oli saatu, hioimme itsemme puolessa vuodessa lähtövalmiiksi – kotimaisemissa. 

VALMISTAUTUMINEN

Hiihtotreenit pääsimme aloittamaan ajoissa, sillä etelään sattui luminen talvi. Ahkiota minulla ei vielä ollut, joten vedin perässäni autorenkaan päälle kasattua epämääräistä kivikasaa. Kropan stressinsietokykyä tuli treenattua kylmissä vesissä ja suunnistustaitoja mm. Nuuksion metsissä.

Kävimme reittisuunnitelmaa läpi niin monta kertaa, että osasin kartan ulkoa vaikka keskellä yötä herätessäni. Meillä molemmilla oli paljon kokemusta Lapin erämaavaelluksilta – muttei kertaakaan hiihtovaelluksina. Joten nyt oli sen aika!

MATKA ALKAA

Kaikki oli hiottu ja mietitty valmiiksi, kun matka alkoi ilmojen halki Helsinki-Vantaan lentokentältä. Sukset ja ahkiomme olimme lähettäneet jo valmiiksi Ivalon matkahuoltoon. 

Ivalossa odotellessamme linja-auton lähtöä Sulaojalle, kävi mielessä, että pitäisiköhän tankata juomavedet mukaan jo Ivalossa. Järkeilin sen olevan turhaa, sillä onhan Sulaojalla Suomen ainoa lähde, joka ei jäädy koskaan. Miksi turhaan kantaa juomavesiä mukana Ivalosta (ensimmäinen iso virhe!). 

Bussimatka Sulaojalle sujui vielä hyvin, mutta siitä eteenpäin mikään ei mennytkään enää niin suunnitelmien mukaan. 

Sulaojalle saavuttuamme fiilis oli korkealla. Ensimmäisenä tankkasimme muovileilit lähdevedellä, tarkistimme varusteemme ja lähdimme kohti Ruktajärven kämppää. 

ENSIMMÄINEN ETAPPI

Ensimmäiseen etappiin, Sulaoja-Luomusjoki (2 km), olimme varanneet reilun tunnin. Siitä eteenpäin Ruktajärven autiokämpälle Luomusjärveä pitikin reilut kolme tuntia (10 km). Ensimmäiselle päivälle olimme siis suunnitelleet reilu viiden tunnin hiihto-osuuden ja laskeneet olevamme kämpällä iltaseitsemän jälkeen. 

Ensimmäiset metrit hiihdetty – ja katastrofin ainekset olivat jo ilmassa. 

Päästyämme hangelle upposimme suksinemme nivusia myöten lumeen. Hankikannosta ei ollut tietoakaan, edessä oli vain pehmeää lunta. 

Mukanamme oli yksi ahkio, jonka ensimmäinen vetovuoro oli minulla. Otin sukset pois jalasta, sidoin ne ahkion päälle ja lähdin kontaten vetämään ahkiota ensimmäistä mäkeä ylös. Kaveri konttasi perässä aina välillä ahkiota työntäen. 

Saavuimme mäen päälle hiestä märkinä vain tajutaksemme, että lähtösuunta oli väärä!

Ei siinä muu auttanut kuin kääntyä ympäri, laskeutua alas ja lähteä ”hiihtämään” oikeaan suuntaan. Hiihtäminen niissä olosuhteissa oli kaikkea muuta kuin mitä luulimme. Etenimme kohti Luomusjokea välillä kontaten, välillä vähän myös hiihtäen. Yhtä kaikki eteneminen oli hidasta ja tuskallista rämpimistä. 

HELPPOA REITTIÄ EI OLEKAAN

Alunperin reilun tunnin ja helpohkoksi reitiksi ajateltu kahden kilometrin etappi Luomusjoelle piti olla ”helppo nakki”, mutta totuus löi heti silmille. 

Lämpöisellä ja mukavalla sohvalla suunnitellessa asiat tuntuvat mukavilta ja kaikki sujuu. Kunnes ollaan toden edessä, eikä mikään suju niin kuin suunnittelit. 

Monen tunnin rämpimisen sekä lukemattomien hikikarpaloiden ja kiroilun jälkeen saavutimme Luomusjärven rannan, josta oli vielä 10 kilometrin hiihto Luomusjärvien läpi Ruktajärven kämpälle. Olimme jo tässä kohtaa väsyneitä ja rutkasti jäljessä aikataulusta! 

Aurinko alkoi laskea ja samalla pakkanen kiristyä. Olimme suunnitelleet olevamme auringonlaskun aikaan jo perillä kämpässä. 

VOIMAT HUPENEVAT

Ahkiomme painoi n. 65 kiloa, siinä oli koko viikon leiri mukana. Olimme suunnitelleet vetävämme sitä vuoronperään. 

Järven jäälle päästyämme tiesimme, että nyt pääsemme etenemään hiihtäen. Avaralla jäällä tuuli nosti riesoiksemme lumituiskun ja pakkanen oli kiristynyt -20 asteeseen. Hikiset ja märät vaatteemme jäätyivät päällemme. Pahinta kuitenkin oli, että sormikkaat olivat kastuneet alkupätkän lumessa konttaamisesta, nyt ne jäätyivät ja sitä myöten myös sormet. 

Etelä-Suomen lämmössä ei tuohon aikaan enää hanskoja tarvittu. Lämpöennusteetkin näyttivät pohjoiseen aurinkoista ja – 10 pakkasta, öisin vähän kylmempää. Mutta mehän olimme suunnitelleet olevamme auringon laskiessa aina jonkun kämpän lämmössä. 

Sohvalla suunniteltu hansikasvalinta oli täysin väärä, ja tämä oli käydä kohtalokkaaksi sormille. Mulla ei ollut ikinä ollut niin kylmä, ja alkoi olla jo fiilis, että miten me selviämme pitkästä ja piinaavasta hiihtämisestä.

Toinen iso virhe oli, että otimme juomaveden Sulaojan lähteestä, jonka vesi oli jääkylmää ja pakkanen tietty jäädytti nolla asteisen veden nopeammin kuin lämpimämmän hanaveden. 

Vettä ei pystynyt juomaan, se oli aivan liian jäistä. Ainoa vaihtoehto oli päästä  kämpälle mahdollisimman nopeasti tuiskulta ja pakkasella suojaan. 

Olin päättänyt olla pysähtymättä, jotta veri kiertää koko ajan eivätkä sormet palellu lopullisesti. Alkutaipaleen vetovastuu ahkiostamme oli mulla ja järven alussa vaihdettiin vetäjää. 

Järvellä taistellessamme lumi- ja vastatuulessa huomasin, että kaverini ei meinannut pysyä perässä ahkion kanssa, joten menin ja otin ahkion perääni. Samalla pääsin rehkimään enemmän, veri kiersi lujempaa, näin pysyin myös lämpimämpänä ja päästiin eteenpäin. 

Ensimmäinen eksoottinen Lapin yö oli alkamassa. Mustaa taivasta valaisivat vihreät revontulet, pakkanen oli kiristynyt – 25 pakkasasteeseen. Tuuli oli vastainen ja tuulen nostama lumi vaikeutti entisestään tilannetta. Taistelimme otsalamppujemme valossa taivalta eteenpäin, hiihdimme pysähtymättä muutaman järven halki. Lopulta otsalampun valokeilassa näkyi rakennus ja sen edustalla ranta, niin monta kertaa olin määränpäärantamme ”nähnyt” matkalla, etten meinannut uskoa. Mutta kun näimme myös kämpän, tiesimme olevamme perillä! 

Päästyämme kämpälle olin aivan poikki. Sormenpäät olivat valkoiset ja tunnottomat. Sillä hetkellä oli aivan toissijaista, että vaatteet olivat jäätyneet päälleni tai että mökki oli kylmä – me olimme selvinneet! 

VOITTAJAFIILIS

Vaihtaessamme jäällä ahkion vetäjää teimme diilin: minä vedän ahkion Utsjoen kirkolle, kaveri hoitaa matkalla ruuat ja kämppien lämmittämiset. 

Kun kaveri sai kamiinaan ensimmäiset tulet alkoi voittajafiilis vihdoin nousta pintaan. Sain kuivat vaatteet päälleni ja sulattelin sormia kamiinan ääressä pitkään ja hartaasti

Yön nukuimme kuin tukit. Herätessämme aamuauringon ensisäteet antoivat valoa ja lämpöä pienen ikkunan kautta kämppäämme. Luonto toivotti meidät tervetulleiksi erämaahan. 

Aamulla olo oli kuin jyrän alle jääneellä, joka paikkaa kolotti ja väsytti. Mutta me oltiin hengissä, ja tästä on hyvä lähteä hiihtämään Kevon erämaan halki kohti Utsjoen kirkkoa. 

LEPÄÄ AINA KUN VOIT

Etelä-Suomen lämmöstä ja elämästä lähes suorilta jaloilta erämaahan tulleena, energiankulutus muuttuu vähintäänkin hurjaksi. Tankkasin ensimmäisen päivän hiihto-osuuden jäljiltä niin paljon kuin pystyin ja nukuin aina, kun pääsimme kämpille tai taukopaikalle. Diilin mukaisesti kaveri herätti aina, kun lounas oli valmis. Ja lounaan päälle otin taas tirsat. 

Päivät sujuivat tästä eteenpäin lähes suunnitelmien mukaan, yhtä eksymistä lukuunottamatta. Iltaisin ei nukkumattia kauaa tarvinnut odotella. Matkan varrella kohtasimme muutaman poromiehen sekä saksalaispariskunnan, joka oli Lapissa omalla perinteisellä hiihtovaelluksellaan. 

MIELIKUVAHARJOITUS EI AINA VASTAA TOTUUTTA

Kokonaisuudessaan hiihtovaelluksemme oli todella mielenkiintoinen ja opettavainen. 

Ja vaikka kuinka tiedän, että mukavalta ja lämpimältä sohvalta kokonaisuudet näkee aivan eri tavalla – sorrun siihen edelleen itsekin. Aina, kun huomaan ajattelevani, että tällä pärjää, pakkaan aina pari paitaa ja sukkaa enemmän. Muistan aina tämän ensimmäisen Lapin hiihtovaellukseni ja luonnon meille tarjoamat muuttuvat tekijät.